Gunnar Bergström - Isän päiväkirja

© Gunnar Bergström

Valokuvapäiväkirjallani haluan näyttää, miten ihana on lapsen maailma ja miten nopeasti se hetki menee ohi, jolloin he ovat pieniä. Kuvaajana sain olla ulkopuolisena lasten leikeissä mukana ja samalla heitä lähellä. Pieninä lapset halusivat usein olla alasti, tunkea kaappeihin ja tehdä pesiä ja majoja. Oli hienoa seurata lasten eläytymistä. Vaimoni Leenan mielestä kuvat ovat aarre lapsille. Seuraava projektini on tehdä tyttärilleni omat kirjat heidän lapsuudestaan.

Olen ollut vihainen itselleni, koska revin hajalle kaikki valokuva-albumit, kun äitini oli pitkään sairaalassa ennen kuolemaansa. Omasta lapsuudestani ja vanhemmistani on jäljellä vain muutama valokuva. Vanhemmat jäivät etäisiksi. Silloin lasten kanssa ei vietetty juurikaan aikaa, piti olla itsekseen ja keksiä omat leikkinsä. Nuoruudessa tuli hölmöiltyä, kun kaikki oli opittava kantapään kautta. Leenan perhe on ollut tiivis ja läheinen. Olen saanut heiltä paljon oman isyyteni rakentamiseen.

Isäni oli 60-vuotias, kun synnyin. Itse olin lähellä neljääkymmentä, kun Elisa syntyi, vaikka nuorena ajattelin pistää isääni paremmaksi. Mieleeni ei tullut, että lapsi voisi olla tyttö. Oletin, että pojan kanssa touhutaan oman lapsuuteni tärkeitä asioita, en tiennyt, mitä tytön kanssa tehdään. Kun Elisa sitten syntyi, ei asialla ollut enää mitään merkitystä; tyttöjenkin kanssa voi rakentaa majoja. Vasta nyt, kun tytöt ovat varttumassa naisiksi, koen välillä joutuvani sivuun, kun he juttelevat äidin kanssa naisten asioita.

Molemmissa lapsissa on paljon minua. He ovat itse kiinnostuneet minulle läheisistä asioista. Siskokset täydentävät erilaisuudellaan toisiaan ja ihailevat toistensa vahvuuksia. Pienenä heidän suhteensa oli halaamista, pussaamista ja riitelyä. Nykyisinkin he nukkuvat vierekkäin meidän sängyssämme, jos olemme vaimon kanssa poissa kotoa. Koen, että tyttärilläni on hyvä pohja. Omaan kasvatukseeni nähden heidän lapsuutensa on ollut aivan erilainen. Lapseni tuntevat minut jo nyt paljon paremmin kuin itse koskaan tunsin omia vanhempiani.

Olen saanut hyvin paljon isyydestä. Siinä kasvaa aikuiseksi ihmiseksi. Ei ole itse enää se tärkein, vaan on aivan selvää, mikä on tärkeintä. Valokuvaaminen on minulle oman elämän ilmaisemista. Kuvat ovat sisäisiä päiväkirjoja; ne eivät paljasta muille liikaa omasta itsestä. Nainen synnyttää ja voi sanoa, että on tehnyt jotain tässä elämässä, mutta miehen pitää rakentaa talo, jotta voi kokea itsensä tärkeäksi. Kuvaamalla voi todistaa itselleen, että elää ja kaikki on ihan hyvin. Henkisesti raskaan työni takia tunnen joskus itseni pystyyn kuolleeksi. Kuvaajana minulle on kaikkein antoisinta läheisten ihmisten kuvaaminen. Vapaa-aikana ei enää kiinnosta kuin todella ne ihmiset, joiden seurassa saa olla oma itsensä. Siksi tässäkin projektissa halusin keskittyä omiin rakkaimpiin ihmisiini.

Valokuvaajat

ISÄ — Voimauttavia valokuvia Raahen Galleria Myötätuulessa 1.10.–27.11.2010

Näyttelyn on tuottanut Helsingin kaupunki. Valtion valokuvataidetoimikunta on tukenut näyttelyä. Jugendsalin yleisöluentosarja 2007 on toteutettu yhteistyössä Sosiaali- ja terveysministeriön sekä Tasa-arvoasian neuvottelukunnan kanssa.